Taas perjantairuokaa. Kaiuttimista Doorsin The End. Huomenna Wanhaan Satamaan joulumyyjäisiin. Kohta BB finaali. Onneksi pääsee siitä eroon. This is the end, beautiful friend. Lähellä liian paljon kuolemaa ja ahdistusta tällä viikolla. Onneksi töitä on paljon, siihen on helppo uppoutua. Ja kun pääsee kotiin - ei mitään. Miksi en saa tehtyä kotijuttuja, puuhasteltua jotain pientä kivaa. Huomenna kummitytön synttäreille, perjantai ruuhkassa lahjan metsästystä. Smirnoffin Twisted Apple on pahaa. Pöydällä odottaisi Reko Lundanin kirja, täynnä tuskaa ja ahdistusta. Kun sisällä on möykky, pitäisi kai keskittyä iloisiin asioihin. Mutta viekö ne asiaa eteenpäin? Pitäisi saada runkattuakin, jotta viikon työpaineet häviäisivät päästä, mutta ei jaksa. Nyt menee jo huonosti.. Koska ei olisi tehnyt mieli. Ehkä kuitenkin silitystä vielä enemmän. Pussailua. Parransängen kutittelua. Sitä kaikkea. Miksi minulle ei sitä suoda? Mitä pahaa olen jossain entisessä, nykyisessä tai tulevassa elämässäni tehnyt, jotta minua pitää kouluttaa olemaan yksin? Jotta nöyrtyisin. Jotta tunnustaisin olevani heikko yksinäni, tarvitsevani jotakuta toista. Eihän kenenkään muunkaan tarvitse sitä tehdä. Come on dance with us.. ai niin, kotivakuutusasia pitää hoitaa. Ylös äkkiä johonkin muistilistaan!

Mä olen ihastunut. Oikein vanhanaikaisesti. Ja piiiitkästä aikaa ihan liveihmiseen, enkä mihinkään nettituttavuuteen, joka on vain mun päässä. Tää ihminen on salilla niin lähellä mua, että voisin koskettaa. Stepperillä pitää kärsiä vain, jotta näkisin hänet penkillä. Mua pelottaa. Mitä jos hän ei näe minua? Mitä jos ei tajua, että minut pitää pyytää kahville, kävelylle, elokuviin.. mihin vain. Mä lähtisin mihin vain. Olenko taas vain ihastunut kuoreen, kuvittelen, että kun hän on iso on hän myös lauman johtava, lauman vanhin. Kuinka monta kertaa minun täytyy todeta, että ei se mene niin. Vahvuus on jotain muuta. Vahva on ihminen, joka tietää olevansa heikko. Vahvuus ei ole lihaksissa. Ei pituudessa. Ei mahan koossa. Mutta siitä huolimatta haluaisin käpertyä hänen kainaloonsa. Piiloon pahaa maailmaa. Olisi joku joka silittelisi. Suutelisi. Kuuntelisi. Joku jota myös kuunnella, täyttäisi huoneen puheella. Valkoisessa kaupungissa mies oli ollut yli vuoden selibaatissa. Mitäs tuo nyt on. Vuosi menee helposti. Kun ei ole tottunut saamaan. Mutta annas olla, kun kerran totut että saat, siitä pois totutteleminen on pahaa. Kukaan ei piirtele selkään kuvioita. 

Huh mikä amatööri sitä on nykyään tuon viinan kanssa. Yksi ilta pörräystä ja seuraukset tuntuvat vielä kahden päivän päästä. Niin keski-ikäistä.. Mutta hauskaa oli! Pitkästä aikaa jaksoi vetää, eikä heti kymmeneltä nuukahtahtunut. Voi kun vielä muistaisi kaikki hauskat jutut mitä tuli julistettua illan aikana. Kerrankin sain nukuttua iltapäivään saakka krapulassa, siitä olen erityisen ylpeä. :) Ja asunnosta en poistunut koko päivänä ja kylpytakissa haahuilin. Ihanaa!

Sunnuntaina olin keilaamassa Kampissa. Ei sitä kyllä jaksaisi säännöllisesti tehdä. Kivaa kerran vuodessa, mutta jotenkin.. äh. Tänään kävin hierojalla ja voi että oli rentouttavaa. Meinasin väkisellä nukkua junaan. Nyt kaurapussi olkapäillä toivun. Kohta nukkumaan. Huomenaamulla töihin aikaisin. Ei BB:tä tänään, kypsyttää se. Ja varsinkin keskustelupalsta, mitä menin eilen lueskelemaan. Kiva, että jokaisesta ihmisestä löytyy hyviä ja huonoja puolia, mutta on toi kyl jotenkin julmaa, että niitä ruoditaan tuolla. Mutta toisaalta, mitäs läksivät..

Kynsistä pitäisi ottaa pois punainen lakka pikkujoulujen jäljiltä. Kummitytön joulukalenteri pitäisi postittaa. Sykemittari pitäisi virittää. Kirjastoon kirjat. Uusia vaatteita UFF:ilta. Petivaatteiden vaihto. Digiboxin asentaminen. Karkkilakko. Masturbointi. Hampaiden pesu.

Töissä pitkään. Olisi pitänyt mennä kuuntelemaan Munkkidiakoni Serafimia Tennispalatsiin, mutta työt sotkivat suunnitelmat. Deadline huomenna. Ei auta. Punaisten sukkahousujenkin metsästys jäi huomiseen. Mutta pussi karkkia meni kevyesti. Taas on hyvä olo, kun on sokeria elimistössä. Millä tästä pääsisi eroon? Huomenna pikkujoulut, koko ilta seisoskelua kamalissa kengissä, meikit pikku hiljaa rapistuen. Maha täyteen ruokaa, toivottavasti edes viina käy päähän. Ja toivottavasti pystyn pitämään itseni kurissa, jottei tule sanottua suorat sanat kollegoille. Eiköhän kontrolli toimi hyvässä, ja pahassa. Toisaalta on ihanaa sekoittaa pää pitkästä aikaa. Heilua hulluna humalassa. Olla ajattelematta mitään. Maata vain koomassa koko seuraava päivä.

Joo. Nyt ei luista. Tahtoo vaaka-asentoon. Ei jaksa.

Keskustelimme ystäväni kanssa tänään siitä, että mitä jos me uhraamme itsemme hörhöilyn alttarille. Jos meidät aivopestään luulemaan, että pitää olla onnellinen tässä hetkessä, onni on tämä hetki ja turha juosta minkään perässä, kaikki mikä kuuluu minulle, tulee minun luo. Sit jos siinä uskossa menee vuosi, toinen, kolmas, vuosikymmen. Sitä on vain onnellinen tässä hetkessä ja odottaa, että kyllä se elämä jotain sieltä tuo minunkin eteen. Muut elävät elämäänsä, tavoittelevat perhettä, omakotitaloa, lemmikkieläimiä, etelänmatkoja, iloisia sukujouluja.. kaikkea. Sitten joku kaunis päivä sitä heräisi unestaan ja tajuaisin, että ei hitto, enhän mä ole saavuttanut yhtään mitään, kun en ole tavoitellut mitään. Kumpi on totuus - asioita ei saa yrittää saada kiinni tai ne pakenevat vai jotta jotain saavuttaa, niitä pitää tavoitella?

Pikkujoulutkin lähestyy ja pitäisi löytää päälle pantavaa. Äh. Ja puh. Mä inhoan shoppailua, yöks yöks yöks. Miten jotkut jaksavat tehdä sitä harrastuksekseen? Mutta saapa perjantaina vetää pitkästä aikaa huolettoman humalan. Saarnata totuutta tietämättömille, löytää taas kielilläpuhumisen taito. Mutta sitä ennen pitää vielä painaa kolme työpäivää..