Mä olen ihastunut. Oikein vanhanaikaisesti. Ja piiiitkästä aikaa ihan liveihmiseen, enkä mihinkään nettituttavuuteen, joka on vain mun päässä. Tää ihminen on salilla niin lähellä mua, että voisin koskettaa. Stepperillä pitää kärsiä vain, jotta näkisin hänet penkillä. Mua pelottaa. Mitä jos hän ei näe minua? Mitä jos ei tajua, että minut pitää pyytää kahville, kävelylle, elokuviin.. mihin vain. Mä lähtisin mihin vain. Olenko taas vain ihastunut kuoreen, kuvittelen, että kun hän on iso on hän myös lauman johtava, lauman vanhin. Kuinka monta kertaa minun täytyy todeta, että ei se mene niin. Vahvuus on jotain muuta. Vahva on ihminen, joka tietää olevansa heikko. Vahvuus ei ole lihaksissa. Ei pituudessa. Ei mahan koossa. Mutta siitä huolimatta haluaisin käpertyä hänen kainaloonsa. Piiloon pahaa maailmaa. Olisi joku joka silittelisi. Suutelisi. Kuuntelisi. Joku jota myös kuunnella, täyttäisi huoneen puheella. Valkoisessa kaupungissa mies oli ollut yli vuoden selibaatissa. Mitäs tuo nyt on. Vuosi menee helposti. Kun ei ole tottunut saamaan. Mutta annas olla, kun kerran totut että saat, siitä pois totutteleminen on pahaa. Kukaan ei piirtele selkään kuvioita.